METSÄMEDITAATIO

Metsämeditaatiossa herkistymme luonnollemme sekä meissä itsessämme että luonnossa ympärillämme.

Metsämeditaatiossa teemme retken (lähi)luontoon. Joogasta ja muista kehollisista harjoitteista innoituksensa saaneiden harjoitteiden kautta avaudumme aisteillemme ja saavumme läsnäolon tilaan, joka mahdollistaa ihmettelyn asenteen ja kyvyn nähdä kauneus ympärillämme pienen pienissä asioissa ja hetkissä. Väliin suljemme varsinkin nykykulttuuria hallitsevan näköaistimme ja keskitymme muiden aistien herkistymiseen. Hiljennymme ja herkistymme kuuloaistimuksellemme. Kuulemme meren aaltojen loiskeen ja kaislikon konsertin, ehkäpä metsän väen puuhat. Aistimme tuulen vireen iholla tai sadepisarat kasvoilla. Upotamme varpaamme rannan veteen tai levähdämme kallion pintaa vasten. Haistamme eri vuodenaikojen tuoksut.

Metsämeditaatiossa menemme metsään kaikenlaisissa säissä, niin sateella kuin auringon paistaessa, pilvien peittäessä taivaan harmaana päivänä kuin pakkasen paukkuessa. Aistimme sääilmiöitä ja niiden vaikutusta meihin.

Metsämeditaatioiden paikka vaihtelee. Välillä menemme metsään ja välillä meren äärelle, tutustumme erilaisiin luonnon paikkoihin lähiympäristössämme.

Pukeudu metsämeditaatiohin säänmukaisin varustein, jotta voit nauttia luonnostasi.

Ilmoittelen tulevista metsämeditaatiosta TÄÄLLÄ

Suomen lähimmän sukulaiskielen karjalan kielen sana luonto tarkoittaa ihmisen suojelushaltiaa. Etymologisesti eli sanan alkuperää tutkien kielemme sanat luonto ja luonne voidaan johtaa verbistä luoda. Niin ikään luonnolla ja synnyllä on samankaltainen merkityksellinen alkuperä. Luonto tarkoittaa luotua eli synnyteltyä. Muinoin tietäjä kutsui luontoaan – eli lisää ruumiillisia, henkisiä tai yliluonnollisia kykyjä – esiin loitsuin lovesta eli luonnon synnyinsijoilta. Muinainen kulttuurimme uskoi jälleensyntymiseen. Ihmisen olennainen osa, sielu eli luonto palasi vainajalaan ja vainajalasta myös lapset saapuivat. Lapsen saatettiin myös katsoa kantavan jonkin esivanhempansa luontoa eli sielua. Kuolema ja elämän kiertokulku oli luonnollinen osa elämää.

Myös suomen kielessä ja varsinkin eri murteissa saatamme sanoa: ”No, nyt on luontoa!”, kun henkilö osoittaa omaperäistä voimaasa tai todeta, että ompa hän luonnokas. Tai jonkun asian ollessa jollekulle vaikean niellä saatamme sanoa, että ottaapa luonnon päälle. Näissäkin sanonnoissa näemme, että sana luonto on (myös) ihmisen sisällä oleva ominaisuus.

Nykykielessä sen sijaan käytämme sanaa luonto usein kuvaamaan ihmisen rakentaman ympäristön ulkopuolista olevaisuutta erotuksena kulttuurista. Tämä merkitys käsitteelle on alkanut yleistyä vasta 1700-luvulta lähtien. Luontoon nykyihminen menee virkistymään ja rentoutumaan. Mutta eroa luonnon, kulttuurin ja ihmisen välillä ei aina ole kulttuurissamme tunnettu.

Lähteet: Anna-Leena Siikala, Itämerensuomalaisten mytologia. Wikipedia sekä Kotimaisten kielten keskus.