MetsäSoma-tapahtumissa herkistymme luonnollemme sekä meissä itsessämme että luonnossa ympärillämme.

Harjoitteet pohjaavat somatiikasta ja joogasta tuttuihin harjoitteisiin joihin kudon mukaan itämerensuomalaista metsäistä mytologiaamme.

MetsäSoma -tapahtumissa teemme retken (lähi)luontoon. Somatiikasta ja joogasta tuttujen harjoitteiden avulla avaudumme aisteillemme ja saavumme läsnäolon tilaan, joka mahdollistaa ihmettelyn asenteen ja kyvyn nähdä kauneus ympärillämme pienen pienissä tapahtumissa ja hetkissä. Väliin suljemme nykykulttuuria hallitsevan näköaistimme ja keskitymme muiden aistien herkistymiseen.

Hiljennymme ja herkistymme kuuloaistimuksellemme. Saatamme kuulla meren aaltojen liplatuksen ja kaislikon konsertin, ehkäpä metsän väen puuhat. Aistimme tuulen vireen iholla tai sadepisarat kasvoilla. Upotamme varpaamme rannan veteen tai levähdämme kallion pintaa vasten. Haistamme eri vuodenaikojen tuoksut.

Menemme metsään kaikenlaisissa säissä, niin sateella kuin auringon paistaessa, pilvien peittäessä taivaan harmaana päivänä kuin pakkasen paukkuessa. Aistimme sääilmiöitä ja niiden vaikutusta meihin. MetsäSoma-tapahtumien paikka vaihtelee. Välillä menemme metsään ja välillä meren äärelle, tutustumme erilaisiin luonnon paikkoihin lähiympäristössämme.

Pukeuduthan MetsäSoma -tapahtumiin säänmukaisin varustein, jotta voit nauttia luonnostasi.

 

LUONTO ~ SIELU ~ SUOJELUSHALTIA

Suomen lähimmän sukulaiskielen, Karjalan kielen termi luonto tarkoittaa ihmisen suojelushaltiaa. Etymologisesti eli sanan alkuperää tutkien kielemme sanat luonto ja luonne voidaan johtaa verbistä luoda. Niin ikään luonnolla ja synnyllä on samankaltainen merkityksellinen alkuperä. Luonto tarkoittaa luotua eli synnyteltyä. Muinoin tietäjä kutsui luontoaan – eli lisää ruumiillisia, henkisiä tai yliluonnollisia kykyjä – esiin loitsuin lovesta eli luonnon synnyinsijoilta. Muinainen kulttuurimme uskoi jälleensyntymiseen. Ihmisen olennainen osa, sielu eli luonto palasi vainajalaan ja vainajalasta myös lapset saapuivat. Lapsen saatettiin myös katsoa kantavan jonkun esivanhempansa luontoa eli sielua. Kuolema ja elämän kiertokulku oli luonnollinen osa elämää.

Myös suomen kielessä ja varsinkin eri murteissa saatamme kuvailla henkilöä luonnokkaaksi, kun henkilö osoittaa omaperäistä voimaasa. Toisaalta jonkun asian ollessa jollekulle vaikean niellä saatamme sanoa, että ottaapa luonnon päälle. Näissäkin sanonnoissa näemme, että sana luonto on (myös) ihmisen sisällä oleva ominaisuus.

Nykykielessä sen sijaan käytämme sanaa luonto usein kuvaamaan ihmisen rakentaman ympäristön ulkopuolista olevaisuutta erotuksena kulttuurista. Tämä merkitys käsitteelle on alkanut yleistyä vasta 1700-luvulta lähtien. Luontoon nykyihminen menee virkistymään ja rentoutumaan. Mutta eroa luonnon, kulttuurin ja ihmisen välillä ei aina ole tunnettu.

Lähteet: Anna-Leena Siikala, Itämerensuomalaisten mytologia. Wikipedia sekä Kotimaisten kielten keskus.